30. syyskuuta 2015

What if it's all in one kiss

...That turns all seeds into trees?

Elämä on taas kokenut aikamoisia myrskyjä tälläkin blogitauolla. Vietin 4päivää sairaalassa viimeviikosta tälle viikolle. Tuli koettua jotain, mitä kukaan nainen tai pari tai ei koskaan halua kokea. Jotkut nappaavatkin rivien välistä mitä on käynyt...

Alhaisen hemoglobiinin takia verenvuodossakin oli enemmän riskejä, ja eipä se olisi mun elämää jossen tasaisin väliajoin meinaisi kuolla.



Hätäkeskukseltakin aivan uskomatonta toimintaa taas. Infernaaliset kivut ja verenvuoto käynnistyivät kotona maanantai-iltapäivänä ja hätäkeskuksessa vastasi oikein mukavasti ilkkuva nainen.
"Kai ne kerto sulle että toi on normaalia?" Miehelleni tokaisi "Mitä sä tänne soittelet kun et mistään mitään tiedä? Jos on asiaa niin se naises voi soittaa ihan ite" ... Mitä en tietenkään kipujen ja terveydentilan takia voinut tehdä. Hätäkeskuksesta myös sanottiin että
"lähettävät ambulanssin jos on aikaa, on heillä tärkeempiäkin asioita"

30minuuttia samassa tilassa kun olin, on jo hengenvaarallista. Komplikaatioita matkaan ja jäin sitten jumiin vessaan. 
Kihlattuni onneksi jatkoi sinnikästä HäKen pommittamista puhelimella, ja vihdoin 2h jälkeen yksi ambulanssi saapui. Ambulanssimiehet olivat järkyttyneitä miten on hätäkeskuksen puolelta jätetty heitteille niin vaarallisessa tilassa, ja ettei heilläkään ollut mitään tärkeää tehtävää - heitä ei vaan lähetetty pyynnöistä huolimatta!
Kestin ihmeellä sen 2h, mutta ambulanssin saavuttua kroppa alkoi antaa periksi ja arvot lähti räjähdyslaskuun.
Tiputukseen laitettiin suoraan jo omassa kylppärissä ja siitä kaasu pohjassa sairaalaan. Pääsin yötä vasten jo leikkaukseen, jonka tila vaati.

Hätäkeskusvirkailijaa piut paut kiinnosti, vaikka tämä kaikki kerrottiin että on ihan tosissaan vaarallinen tilanne päällä.
Verta ehdin menettää jonkun verran komplikaatioiden takia, mutta still alive nigga.

Jos kihlattuni ei olisi jatkanu sinnikkäästi hätäkeskuksen pommittamista, olisin saattanut kuolla... 
"Kai sulle kerrottiin että toi on normaalia?" -hätäkeskuskommentti kaikuu yhä päässä. On normaalia Suomessa että alle 35vuotiaat kupsahtelee kotiin hirveissä kivuissa vuotaen kuiviin? Mielipiteeni siihen:

Nooh... Jos tästä jotain jäi käteen, niin tää on vahvistanut kihlatun kanssa meidän suhdetta varmaan 300%
Tuo mies todellakin teki kaikkensa mun eteen ja pelasti mun hengen. Jokapäivä sairaalassa se oli mun vierellä, toi mulle tavaroita, talutti kädestä pitäen, haki kotiin... Todellinen sankari ja kallein aarre 


Nyt sitten vaan koitan keskittyä olemaan huippu(avo)vaimo. Enhän mä voi ikinä korvata kaikkea mitä kihlattu on mun eteen tehnyt, mutta ainakin yritän.

Leivon itestäni sellasen edustusmahtivaemon että kelpaa olla! Alan kans pitää itestäni entistä parempaa huolta, täytyy esim käydä verikokeissa useammin kuin 6kk välein ettei nyt mitään kamalaa tule enää esille. Rautatabletitkin käyttöön taas hetkeksi.

Toivottavasti seuraavaksi kuullaan täällä iloisemmissa merkeissä :) Voin tällähetkellä ihan hyvin, pääsen jo kävelemään parinsadan metrin matkoja ja oon täysin kivuton. Et kyllä se tästä!