16. lokakuuta 2015

Had to shatter the fears laughing in the mirror

Oma peilikuva, oma itseluottamus... Miten sitä voikaan tietyissä elämäntilanteissa pahentaa ulkopuolisten sanat ja teot. Miten kokonaisen päivän, viikon, kuukauden tai vuoden voi joku tuntematon pilata.

Tätä kirjoittaessani tarvitsin useamman tupakan ja hieman likööriä, koska tää aihe saa mut vapisemaan, pelkäämään ja raivostumaan. Koskaan en kirjoita minkään muun voimalla kuin energiajuoman tai coca-colan - paitsi nyt.

Säännölliset ihanaiset lukijani bongasivatkin että vietin sairaalassa 4päivää 2viikkoa sitten.
>> Postaus aiheesta, hox!

Olin 18viikolla raskaana. Mulla oli aika iso vatsa ja vielä normaaliakin isommat rinnat.
Raskaustesti alkoi näyttää positiivista vasta viikolla 16. Kolme negatiivista tein ennen sitä, sitten ne kaksi positiivista viikoilla 16+3...
No, kuten sanoinkin edellisissä postauksista, en ala avaamaan aihetta sen enempää kuin että kaikki meni vikaan...

Silloin olin helvetin herkillä, ja sen kaiken jälkeen vieläkin enemmän. Sen lisäksi että itse meinasin menettää henkeni, tuli menetettyä paljon muutakin.

Kamalinta kaikessa oli kuitenkin muiden ihmisten kommentit. Ikäänkuin itse en olisi ollut jo tarpeeksi hämilläni tietäen että kaikki on pielessä...
Ihmiset kuitenkin tunsivat itsensä tosi välkyiksi kommentoidessaan mm. mun tissejä siitä miten ne roikkuvat ja ovat ihan turvoksissa. Eikai. Pumppaan vieläkin saatana maitoa.
Ja läskivitsit ovat myös huippuja. Parhaiten päänsä osasivat pitää kiinni miehet, kiitos siitä.
Rv 16+6...

5päivää myöhemmin kun pääsin sairaalasta, päätettiin ystäväpariskunnan kanssa lähteä muutamalle rentoutumaan ja juttelemaan.
Kaikki meni hyvin ja ilta olikin kaikin puolin rentouttava... Kunnes joku täysin random finninaamainen laiha rillipäinen hyypiö tuli ja otti suustani juuri sytytetyn tupakan! Mitä helvettiä?
Siinä hormoniryöpyssä missä olin edelleen, yritin ensireaktiona käydä kurkkuun kiinni, mutta sain vain paidan kauluksesta kiinni. Vetäisin tupakan herran suusta ja tyyppi lähti samantien kiireellä takaisin baarin sisätiloihin."Sitä saa mitä tilaa" 
Vieressä oli tämän mieshenkilön naispuolisia ystäviä, jotka pahoittelivat tapahtunutta suuresti. Kysyin heiltä, haluavatko kyseisen tupakan, koska mä en sen pizzanaaman mitään HIV:tä halua. Eivät halunneet hekään. Tumppasin maahan. Mieluummin hukkaan kun varkaan saaliiksi.


Siinä kohtaa oltiin vaan tyttöporukalla tupakalla ja poltin vielä toisen rauhoittuakseni ja tarkistaakseni etten saa paniikkikohtausta. Tajusin kuitenkin seuraavassa parissa minuutissa että joku absooluuttinen pään sumentava vaarallinen menkkapinppirage on tulossa.
Siitä lähdin suoraan etsimään sen mieshenkilön käsiini ja vetäisin keskivahvasti litsarilla naamaan sen verran että horjahti. Itsekontrolli lähti täysin ja olin sentään tyytyväinen että jätin sen yhteen läimäisyyn.
Ja luultiin jo että tulee ruumiita kun mieheni kuuli tästä ja oli samassa baarissa.

Voitte kuvitella. Kihlattuni, joka on juuri 5päivää aikaisemmin pelännyt mun hengen puolesta ja pelännyt että mä kuolen... Mikä maailmanlopun suojelureaktio siitä syntyy kun joku mua paljon isompi miespuolinen tulee ja varastaa jotain suoraan mun suusta, osittain myös koskee muhun.
Ja okei, lopputuloshan olisi ollut pahempi jos portsari ei olisi ollut välissä.
Koko henkilökunta kyllä näki tilanteen alusta loppuun ja meidän käytös oli kuulemma luonnollista sellaisessa tapauksessa...

Ja oikeesti. Haluanko mä elättää jotain varkaita edes tupakan vertaa. Mulla on ollut omat tulot täysin poikki nyt 4viikkoa, ja en kauheasti lämpene jakaa mitään röökiäkään ilmaiseksi tollasille limasille vittusaatanoille.

Miettiikö ihmiset yhtään mitä vittua ne duunaa ja päästää suustaan?
Ja oikeesti se että sä käyt 155cm lapsensa menettäneeltä muijalta varastamaan? Eikö oman kokoisia kohteita löydy?
Ja se, että sä meet kommentoimaan jonkun kroppaa tai ulkonäköä, tietämättä mistä ne viat johtuu?
> Kyllä, haukuin tupakan varastajaa juuri pizzanaamaiseksi rillipääksi, jolla on HIV - ja sen arvonimen hän ansaitsi täysin pelkällä käytöksellään. Metsä vastaa niinkuin sinne huudetaan. Kun ei annettukaan periksi (niinkuin kuulemma muut joille on tehnyt saman!!) niin heti oltiin paikallisia alkoholisteja ja ties mitä sieltäkin tuli.
Ymmärrän että selkeästi viinaa vahvemmilla oli osuutta, mutta ei se silti oikeuta käyttäytymään ketään kohtaan päin persettä.

Tärisen vieläkin raivosta kun kirjoitan tätä. Jokaisella meillä on mahdollisuus vaikuttaa toisen ihmisen elämään, niin halutaanko tässä nyt oikeesti vaan aiheuttaa kaikille pahaa oloa?
Pelkkä hymy voi pelastaa jonkun päivän, mutta samoin tollanen niinkin "mitätön" asia kuin kuittailu jonkun lihavuudesta tms voi pilata koko kuukauden! Saatika mikätahansa muu törkeä käytös.

6.10.2015.
Jep. Mä oon nainen, mun tissit roikkuu ja oon ylipainoinen. Oikeuttaako mikään noista käyttäytymään mua kohtaan kuin kamapäinen aasi?
Ja arvatkaa mitä? Mua ei haittaa olla mitään noista. Mulla on hyvä olla mun kropassa. Tää kroppa on kestäny aikamoista rääkkiä mun takia, ni vähintä mitä voin vastapalveluksena antaa on armo. Ja väitän että saan antaa itelleni armoa ja olla kerrankin hyvä itelleni. Ja nauttia elämästä.

Ja kuvatkin on meikittömiä ja rintaliivittömiä, koska mä voin ja mua ei haittaa.
6.10.2015
Tää on varmaan se aidoin ja totisin postaus mitä oon koskaan kirjoittanut, ja nyt jos joku haluaa tulla vielä sörkkimään kepillä arkaan paikkaan, niin be my guest.
Tuntuu usein olevan niin, että kun ihmisille paljastaa olevansa itsekin vain ihminen, haavoittuva, heikko ja joskus tuen tarpeessa - Silloin isketään heikoimpiin paikkoihin ja lapiodaan vähän lisää paskaa päälle. 

Ja mitä tähän blogiin tulee. Mä en oo lopettanut, enkä oo lopettamassa. Saatte lukea jatkossa entistä vahvempaa Litaa, joka selviytyy elämän pienistä ja isoista, ei ehkä kunnioitettavasti, mutta hengissä kuitenkin.

2. lokakuuta 2015

You are my paradise


Tiedättekö sen tunteen, kun vatsassa on perhosia? 
- Näh, ei pelkkiä perhosia vaan koko eläintarha. 

Se tunne ei vaan mee pois. Vielä kun tuo ihana mies kävelee huoneeseen, mä unohdan kaiken mitä ajattelin ja piti sanoa, jään vaan siihen tuijottamaan ja hihittelemään silleen "Wau. Toi on mun! ♥_"
Ne siniset silmät saa mut sulamaan, jokaikinen kerta. 

Luulis että tää tunne menis ohi ensimmäisen 6kk aikana, mut ei näköjään kohta 2vuodenkaan aikana.
Vieläkin pudottelen tavaroita käsistä kun mies kävelee ohi ilman paitaa.

Isäni sanoin: "On hyvä että sulla on tollanen hieno mies elämässä"

Heräsin 05 aamulla, about 5h yöunien jälkeen, todella pirteänä ja onnellisena. Mä oon elossa ja odotan tulevaisuutta toiveikkaana. Mul on tollanen aarre vierellä, ei mun tarvi pelätä tulevaa.
Menneisyyden haamut on siirtyneet sinne minne kuuluvat ja menneisyyden arpia tuskin enää näkee.
Rakkaus parantaa. 

Koko mun nuoruuden ajan erilaisuus oli kirous. Nyt mä oon oppinu arvostamaan sitä piirrettä. 
Kun mä tapasin J:n, mä varotin etten oo ihan normaali, hitot, mä oon ihan liian erilainen ku muut.
Ja aika sika naiseks, ei mua kehtaa esitellä kavereillekaan ku mun ensimmäinen läppä on jotain tyyliin "Itkevä nainen on väärästä päästä märkä" erhm... Köh.
Mut toissapäivänä J sanoi mulle: "Sä oot ihan erilainen ku muut ja just siks mä rakastan sua yli kaiken"

Parasta mun kihlatussa on sen kyky keskustella asioista kypsästi ja fiksusti ja saada mut käyttäytymään samoin. Se ei provosoi, vaan rauhoittaa.
Myös se, että osaa tunnustaa omat perseilyt ja virheet, se on älyttömän seksikästä. Ihana piirre ihmisessä. Se, että on valmis osallistumaan toisen harrastuksiin ja oppimaan niistä, vaikka ei olis millään tavalla tuttua tai omaa alaa. J on esim pyörinyt mun kanssa koiranäyttelyissä apukäsinä.
Siinä kohtaa täytyy olla jo vähän hullukin ;)

Miehessä pitää olla luonnetta. Vaikka sitä joskus kiroaa, niin kyllähän sitä tulta ja tappuraa vaan pitää olla. Paha temperamentti fiksussa pääkopassa ei olekaan mikään paha yhdistelmä.

Mä vähän epäilen, ettei kulta arvosta tätä mun postausta, mutta kyllä se mut tuntee niin hyvin, että tuskin yllättyy.
Ja kuinka monesti ollaan oltu yhdessä sairaalareissuilla :D Hullu pitää olla, tai rakastunut?

Maanantai yönä se iski muhun ihan täysillä... Tää mies on mun vierellä yötäpäivää, vaikka ei sais olla tai pystyis olemaan. Sairaalassa J odotti vierellä että pääsen leikkaukseen, ja sit kun tiesi että oon turvassa, nukahti nojatuoliin. En oo varmaan ikinä nähny sitä niin sikeessä unessa, niin uupuneena pelosta.
Ei sinnekään sais yöksi jäädä, mut hoitajakin toi peiton.
Siinä oli todellakin kaikkensa tehnyt ja antanut, mun todellinen sielunkumppani.

Ihminen, jota ilman en olis kokonainen. Edes puolikas, koska en olis elossa.
En aikasemmin uskonu että enkeleitä on olemassa, kunnes tajusin että oon kihloissa yhden kanssa.
Tällä enkelillä ei ehkä oo siipiä, mutta mut se saa aina tuntemaan ku leijuisin 7metriä maan yläpuolella 

Rakastan sua. Nyt ja aina.