13. joulukuuta 2016

Sä voit johtajaa seuraa, tai ite ohjata keulaa

6kk ja 1päivä. En ollut varma suljenko tän blogin lopullisesti. Lukijat ja tsemppaajat on kuitenki ollu kokoajan mielessä.

Mut ajoi tänne takaisin itseasiassa Kelan kirje. Piti päästä höyryämään.

Kelan päätös, jossa ehtona sairaseläkkeen jatkolle elokuun jälkeen on lääkkeiden lisääminen!?*

Huomasin myös jo ne kuuluisat leikkaukset eläkkeistä vuodelle 2017, ja omassa tapauksessani kyse on summasta 21euroa/kk.

Kysyin lääkkeiden annostuksen nostosta lääkäriltäni, ja ne ovat jo maksimoitu*.
Eli Kela olis voinut sitten vaikka kirjoittaa päätökseensä että mitä laitetaan...?

Lisää lääkkeitä, lisää kuluja jo edellisten hirmusummien lisäksi - Niin ja btw leikattiin sulta vähän eläkettäkin, haittaaks se?

Minkälainen suunnitelma on pumpata ihmiset täyteen todella vahvoja mömmöjä? Silläkö saadaan työkykyisiä ihmisiä?
Lääkkeet piilottaa ehkä oireet, muttei poista sairautta mikä ne oireet aiheuttaa.Vahvalla lääkityksellä eläminen rikkoo myös loputkin elimistöstä ajan kanssa, sitten lääkitään taas seuraavaa vaivaa.

Ja jos haluat joskus perheen... Höpöhöpö! Et saa, suuri osa näistä lääkkeistä on vaarallisia raskaanaoleville ja osa tekee lisääntymiskyvyttömäksi.

Että se siitä ajatuksesta että yrittäisin tulla vähemmällä lääkemäärällä toimeen koska niitä sivuoireita tai pitkän ajan vaikutuksia ei ole kivaa katsella.
Joten tämähän on lohduttavaa. 

Mitäs muuta. Aivojen kasvatusta/etsintää ja sisäisen tasapainon etsimistä.
Pitkälle ollaan tultu, mutta matkaa on vielä koko loppuelämä.
Mulla on onneks hyvä tiimi messissä, ne saa mut jaksamaan ja keventää mun päiviä.
Matkalta on tarttunut myös uusia ystäviä, joille voi soittaa itku kurkussa et tänään vedetään kalsarikännit ja oon matkalla sinne 100km päästä :D (Tietäjät tietää)

Mul on valtavia suunnitelmia, jotka vaatii vielä vähän aikaa ja rahan keräämistä, mutta working on it. Ajattelin vielä tulla menestyy ;)

Näillä pohdinnoilla, I'm back!

12. kesäkuuta 2016

I'll find my story and fight for my glory

Selitäppä tää että postaan 4kk välein.

Kumma kyllä, menetettyäni vasemman rintani, ei oo paljoo kiinnostanu käydä ulkona tai elää hirveesti tässä maailmassa, saatika kommunikoida ihmisten kanssa. En oo tainnu yhtäkään selfietä ottaa eikä paljoa kiinnosta käydä edes suihkussa, jottei näkisi itseään.

Viimeisen vuoden aikana on huomannu kyllä kokonaisuudessaan että mun elämänilo on kadonnut.
Mitä nyt naapurin V jaksaa vielä hakea ulos koirien kanssa.

Viimekuukaudet on tullut turrutettua aikalailla koiriin ja päihteisiin, mut ei se mitään, syön kans kaikkee epäterveellistä kilokaupalla ja vaa'alla en oo uskaltanu käydä lokakuun jälkeen.
Kyllä tässä elossa pysyy.

You've got too much to look forward to

Nyt olis 1.7 uus kämppä ja uudet kujeet. En kestänyt enää yhtä skitsoa naapuria niin päätin että on kaikille helpompaa että häippäsen. Muutan tuohon Vantaalle saman kokoiseen kolmioon, joka tosin maksaa ruhtinaaliset 200e enemmän kuussa.

12-13.7 ajattelin pyörähtää Lissabonissa koirajutuissa.
Joo ja on mulla uus iPhone 6 plus. Tässä kutakuinkin mun kiinnostava elämä.
Kaikki harrastukset ja sosiaalinen on jääny aikalailla. Kuten varmaan voi päätellä, mulla ei oo enää blogillekaan mitään annettavaa. Pieni kipinä silti yhä palaa, että palaisin rakkaan bloggausharrastuksen pariin vielä joskus.
Hirveen monet tutut muuttaa pois Suomesta, ja joskus(usein) tekee mieli itselläkin pakata koirat ja kissat ja lähtee maailmalle. Tuntuu(tiedän) että hukkaan elämääni.

Mut ei se haittaa.


20. helmikuuta 2016

I'm in an all white party wearin' all black


No, ainakin hyviä uutisia: Kävin kirurgilla 12pv ja pystyn ottamaan uuden implantin joskus tuohon vasempaan rintaan, jei.
Huonot uutiset: Mulle on kaksi kertaa määrätty väärä antibiootti, ja nyt syö parhaillaan kolmatta, minkä pitäisi jo olla oikea tuohon rinnan tulehdukseen.
Haava paranee onneksi hirveää vauhtia, ja on enää kolmasosa siitä mitä oli vielä 20vrk sitten.
25pv seuranta-aika samalla kirurgille.

Hitaasti, mutta pikkuhiljaa oon huomannu itsessäni piristymistä ja erinäisten kipujen ja huonon olon vähenemistä. Näistä kolmansista antibiooteistakaan(Amoxin comp) ei tuu samanlaisia sivuvaikutuksia kuin muista.
Liikkuminen alkaa taas sujua ja yleisesti jaksan taas vähän paremmin. Henkinen vointi taas on välillä huono, välillä hieman parempi. En oo tän rintaongelmani jälkeen pystynyt näkemään kuin kahta koirapuolen tuttua, mutta kaikki normaali elämä, johon pitäis pukeutua muuten ku jättimäisiin huppareihin... Eiei.

Joku kaunis päivä mä nostan itteni niskasta ylös ja kohtaan maailman, mut en ihan vielä oo valmis.

Nyt kissa tuijottaa creepyn maanisesti ovella, taitaa olla yösafkan aika... Meni kirjoitus-feng shuit väärinpäin tuon takia :D

9. helmikuuta 2016

Maybe it's a cruel joke on me

4kk päivitystauko, ihan sairasta. Anteeksi.
Ja sana sairasta on kutakuinkin koko 4kk ajan selitys.

Kirjoitin 1.1.2016 facebookkiin tilannetiedotetta, ja sama jatkuu nyt tänne.
1.2.2016, eli viimeviikon maanantaina menetin vasemman rintani, koska joulukuinen rintarauhastulehdus oli antibioottikuurista (Dalacin 300mg x3, 10vrk) huolimatta jäänyt kytemään.
Ja tähän kohtaan joku neropatti kysyi, että olenko nyt rintapuoli. No mitäs luulet?
Nyt syön Kefexin 500mg x3 ja 10vrk kuurin. Kefexin on selkeästi lähtenyt jo auttamaan.
Ennuste oli että rinta paranee täysin ennalleen. Näen nyt perjantaina kirurgia, joka katsoo täytyykö operoida vielä jotain ja samalla saan ehkä jotain tietoa milloin pystyn hankkimaan uuden implantin, jos pystyn.

Tässä välissä musta on tottakai tullut joku yleinen sirkusapina ja yleinen nähtävyys. Vähänväliä joku kuvittelee, että haluaisin näyttää heille tämän arpisen tulehtuneen rintani, koska ovat uteliaita ja se olisi mielenkiintoista.
Jos et ole nähnyt rintojani tätä ennen, et tule näkemään nytkään. Mua oksettaa, kuvottaa, itkettää katsoa itseäni, miksi mä haluaisin että kukaan näkee mua edes vaatteet päällä?
Se on hienoa että se on mielenkiintoista tai siistiä, mun mielestä se ei kuitenkaan ole muuta kuin täyttä painajaista.

Haaveilin implanteista 12-vuotiaasta lähtien ja nyt kun olen menettänyt toisen, niin miten joku kuvittelee että haluaisin kenenkään näkevän mut. Mun rinnassa on 10cm pituinen avohaava, jossa on vielä tulehdusta nähtävillä. Se oli pahaa katsottavaa jopa ammattilaisille. Itse meinaan oksentaa aina kun itse näen sen.

Joten miten vitussa sä kuvittelet olevas niin spesiaali tapaus, että näyttäisin sulle asian, mikä on tuhonnut mun itseluottamuksen kokonaan ja asettanut mut jälleen kerran hengenvaaraan, aiheuttanut jatkuvaa kipua(johon ei auttanut mitkään buranat, tramalit, miranaxit) 2kk putkeen ja invalidisoinut saman ajan mun vasenta kättä. Nukkuminen onnistui vain opamoxeilla.
Asian, mikä muistuttaa jatkuvasti >syistä miksi näin kävi ja asian, joka satuttaa mua jokapäivä edelleen.
Ihminen on luonnostaan utelias, hienoa jos saa uteliaisuutensa tyydytettyä, mutta mä elän tän painajaisen kanssa vielä senkin jälkeen.

Nyt joku oman elämänsä supersankari nauraa näytön takana, että miten on pinnallinen bimbo, kun valittaa jostain rinnan menetyksestä, mutta jossei sitä ole itse kokenut, sitä tuskin voi ymmärtää.
Onneksi mulla on vertaistukea omasta lähisukulaisesta, joka syöpätaistelussa menetti osan molemmista rinnoistaan ja ymmärtää tasan miltä se tuntuu. Oli syyt mitkä tahansa, ulkonäköpaineet on kaiken ikäisillä sen verran vahvoja, että kukaan ei halua vapaaehtoisesti elää rintapuolena.
Suihkuunkaan en halua enää mennä, etten näkisi itseäni. Ennen saatoin kykkiä suihkussa tunninkin vain rentoutumassa ja miettimässä syvällisiä. Nyt käyn siellä peseytymässä pitkin hampain ja itkemässä.

Voitte varmaan kuvitella mitä on myös rintsikoiden käyttö kun toinen rinta on J-kuppinen ja toinen vastaa ehkä D:tä. Wohoo.

Tiedän myös, että näytön takana joku hyppii riemusta jokakerta kun mulla menee huonosti. Kyseessä voi olla ihminen, jota en ole koskaan nähnyt tai tuttu. Jokaisen elämää seuraa aina joku, joka odottaa toisen epäonnea ja saa siitä tyydytystä.
Mä toivon, että joku saa tyydytyksensä nyt tästä. Mulle on tärkeää jakaa hyvää oloa ympärilleni, joten jos joku sen saa mun epäonnistumisista, niin kyseessä ei ehkä olekaan täysin 100% epäonnistuminen :) Jos tämä ilahduttaa tai saa tuntemaan tyytyväisyyttä itseensä, I'm all for it!

Toivon että jo tänävuonna saisin rintani takaisin, pääasia että joskus edes.
Mutta parantelen rauhassa sen aikaa mitä se nyt vie.

Mä niin tarvisin lomaa kaikesta. Mun elämää kuvastaa aika hyvin tää:
Tarkoitus oli lähteä käymään Ukrainassa huhtikuussa, mutta sitten suunnitelmat vaihteeksi muuttuivat koirajuttujen takia. Eipä mun päivissä hirveesti näy muuta valoa tai helpotusta kuin koirajutut. 
Koirat ne rakastaa vaikka mitä tapahtuis, eikä niiden käytös muutu vaikka oliskin rintapuoli, ne on yhtä innoissaan näkemässä sua aina. Niille sä oot aina se ainoa ja paras, vaikka sulla ei olis päätä.